Kirjoitin Pomarkun lukiosta ylioppilaaksi vuonna 1999. Vaikka olenkin syntyperäinen pomarkkulainen ja siinä mielessä ehkä puolueellinen, kehun silti Pomarkun lukioaikoja ja saamaani opetusta. Pienen koulun etuja olivat ehdottomasti se, että niin opettajat kuin oppilaatkin tunsivat kaikki toisensa. Opettajat olivat innostavia ja henkilökohtaista tukea vaikeissa aineissa oli aina tarjolla. Valtatien varrella olevan koulun tilat olivat tilavat ja taipuivat moneen. Meidänkin luokkamme järjesti monia muistorikkaita tapahtumia esim. vanhojenpäivät ja penkkarit. Ylioppilasvalokuvia katsellessani löysin kevätjuhlassa pitämäni oppilaan puheen. Siinäkin olin nostanut esille hyvän luokkahengen, ”yhtä suurta perhettä” olemisen sekä sen, että ketään ei jätetty yksin. Aika merkityksellisiä asioita nykyhetkessä mietittynä.
Ruotsin kielen opettajan muistan aivan mahtavana persoonana ja hänen ansiostaan ruotsin opiskelu ei ole koskaan tuntunut pakkoruotsilta. Kieliopinnoista on jäänyt elävästi mieleen myös saksan tunneilla opettajan käyttämät sananlaskut, kuten esimerkiksi ”Sen edestään löytää minkä taakseen jättää” tilanteissa, kun kotiläksyjä ei ollut tehty aivan niiden vaatimalla tasolla. Kauhukseni olen huomannut nykyään käyttäväni näitä lausahduksia itsekin.
Vanhimmalla lapsistamme on ensi vuoden keväänä yhteishaku edessä. Vaikka asumme tällä hetkellä Vantaalla, olemme viettäneet paljon aikaa myös Pomarkussa ja lapsilla onkin saman ikäisiä kavereita myös Pomarkusta. Saaran yläkoulussa on oppilaita lähes 800 ja lähilukiossakin noin 500. Näiden rinnalla pieni ja persoonallinen Pomarkun lukio, jossa on pienet opetusryhmät ja jokainen opiskelija voi loistaa ja löytää oman polkunsa, tuntuu erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Huikeaa on myös se, että Pomarkun lukiosta lakin saanut opiskelija saa 1 000 euron kannustusstipendin. Tällaisesta ei voi kuin unelmoida isommissa kaupungeissa.