Siitä alkaa olemaan kohta kaksikymmentä vuotta, kun kirjoitin ylioppilaaksi Pomarkun lukiosta. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, mikä minusta tulee “isona”. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli varmasti vain hyvä asia. Ei ollut painetta tietää vielä valmiiksi vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, vaan lukiossa sai kasvaa ja pohtia omia tulevaisuuden suunnitelmiaan. Myöhemmin suunnitelmat selkenivät ja opiskelin Jyväskylän Yliopistossa kasvatus- ja liikuntatieteiden maisteriksi. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana.
Työni kautta olen ymmärtänyt oppilaantuntemuksen merkityksen koulumaailmassa. Kun tästä näkökulmasta pohdin omia kouluvuosiani, Pomarkun lukiossa oppilaantuntemukseen pystyttiin panostamaan erityisen hyvin. Pomarkun lukion pieni koko mahdollisti sen, että opettajat tunsivat oikeasti meidät opiskelijat ja osasivat ohjata meitä opinnoissa sopivan ihmisläheisellä, mutta tarvittaessa jämäkällä tavalla. Opettajat tiesivät myös, mistä me olimme kiinnostuneita (ainakin koulussa) ja pystyivät sitä kautta luomaan välitöntä ilmapiiriä, jossa oli helppo olla oma itsensä.
Pomarkun lukion pienet ryhmäkoot mahdollistivat myös yksilöllisen opetuksen. Tästä omakohtaisena esimerkkinä voin mainita A2-saksan kurssit, joissa meitä oli lopuksi enää kaksi opiskelijaa, mutta silti tunnit pyörivät normaalisti. Näin yksilöllistä opetusta on enää harvoin tarjolla missään koulussa. Pomarkun lukiossa opiskelijat kohdattiin yksilöinä ja tarvittaessa huolehdittiin myös siitä, että kaikki pääsivät opinnoissaan eteenpäin, vaikka ne eivät juuri sillä hetkellä olisi tuntuneet kaikista tärkeimmiltä asioilta. Pieni ryhmä mahdollisti myös sen, että kaikki luokkakaverit tunsivat toisensa ja noilta vuosilta minulle jäi tärkeitä ystäviä.
Lukion pienen koon ja sen mahdollistaman oppilaantuntemuksen vuoksi suosittelisinkin Pomarkkua jatko-opintopaikaksi kaikille niille, jotka haluavat tulla kohdatuksi yksilöinä lukio-opintojensa aikana.