Näytin lapsilleni ryhmäkuvaa Pomarkun lukion vastalakitetuista ylioppilaista vuodelta 2002. Äitinsä pojat kuvasta löysivät, mutta esikoiseni ei tunnistanut kummitätiään eikä kuopukseni kummisetäänsä, mikä on toki ymmärrettävää, sillä kuluneet 23 vuotta ovat muuttaneen ulkonäköä yhdellä, jos toisella kuvassa poseeraavista nuorista.
Lukioaikaisia kuvia katsellessani mieleeni tulvahti lukemattomia positiivisia muistoja ajalta, jonka Pomarkun lukiossa vietin. Minulle opiskelu oman kotikunnan lukiossa oli luonnollinen jatkumo peruskoulun jälkeen, enkä muista, kirjasinko aikanaan edes muita toiveita yhteishakulomakkeeseen, sillä tuohon aikaan en vielä tiennyt mitä ammattia lähtisin tavoittelemaan. Pirren terveystiedon tunneilla asia selkeni, terveysalalle suuntautuisin lukion jälkeen. Opinnot jatkuivatkin ensin Satakunnan ammattikorkeakoulussa ja myöhemmin Tampereen yliopistossa hoitotieteen laitoksella. Pomarkun lukioon palasin myöhemmin opiskeluterveydenhoitajan roolissa ja yläkoulun puolella olen sijaistanut muutamat terveystiedon tunnit. Nykyisin opetan hoitotyötä toisella asteella.
Pienessä lukiossa on monia hyviä puolia, kuten se, että opettajat kohtaavat opiskelijat yksilöinä ja opetus ja ohjaus on opiskelijalähtöistä. Itse tunsin aikanaan opettajien ja muun henkilökunnan lisäksi myös alemman ja ylemmän vuosikurssin opiskelijat nimeltä, ja kaikki lukiolaiset ikuistettiin syksyisin koulun pihalla otettuun yhteiskuvaan. Suurinta osaa heistä en ole nähnyt montaakaan kertaa lukion jälkeen, osaa en kertaakaan, mutta onneksi muutamat kulkevat edelleen elämän matkalla mukana.
Olen ollut tyytyväinen siihen, etten aikoinaan edes harkinnut muita vaihtoehtoja peruskoulun jälkeen. Toimisin edelleen samalla tavalla ja aion tulevaisuudessa suositella Pomarkun lukiota omille lapsilleni, mikäli lukio-opinnot heitä kiinnostavat.